Halojen valokuvaamisesta

Vakavammin halohavaitsemista harrastavan eteen tulee kuitenkin kameran osto, ellei sellaista jo ole. Syy on siinä, että pelkät piirroshavainnot eivät riitä nykyisin tutkimuskäyttöön, vaan pitää olla valokuviakin havaintojen tukena. 

Digikameralla

Digikamerat ovat viime vuosina mullistaneet halokuvauksen. Kuvat eivät maksa mitään ja niille voidaan tehdä monipuolisia kuvankäsittelytemppuja kuvissa olevien halojen paljastamiseksi. 

Jo digipokkarillakin pystyy ottamaan hyviä halokuvia. Digikameran eräs etu on se, että kuvan onnistumisen voi tarkistaa heti. Näin on todennäköisempää että halonäytelmästä saa onnistuneita otoksia. Digikameroiden suurin ongelma on ollut laajakulman puute. Eräisiin digijärjestelmäkameroihin toki saa kalansilmälinssejä ja muita, mutta esimerkiksi digipokkarien laajakulmapää ei ole oikein riittävä sillä halot ovat usein hyvinkin laaja-alaisia.

Digikameroilla voi käyttää myös erikoisempia tekniikoita joista erä tehokkaimmista on ns. pinoaminen. Jalustalla olevalla kameralla otetaan tasaiseen tahtiin kuvia näytelmästä. Sitten kuvat yhdistetään pinoamalla jälkikäteen. Tämä tekniikka tasaa halojen epätasaisuutta ja häivyttää jonkin verran pilvikuituja kuvasta. Tähän yhdistetty epäterävän maskin (unsharp mask) käyttö kaivaa halonäytelmästä esiin haloja joita ei välttämättä paljain silmin edes voinut nähdä. Todella tehokasta.

Filmikameralla

Filmikameroiden käyttö on valokuvauksessa viime vuosina romahtanut. Ja ymmärrettävistä syistä. Tässä kuitenkin on vanhat vinkit tallessa.

Halokuvauksessa on syytä käyttää filminä diafilmiä. Paperikuvafilmi eli värinegatiivifilmi toki toimii lähes yhtä hyvin, mutta niistä tehtyjen paperikuvien sävyntoistokyky on halokuviin liian heikko. Värinegatiivista voi toki saada hyviäkin tuloksia käyttämällä filmiskanneria, jolloin kaikki informaatio negatiivista saadaan luettua tietokoneelle.

Kameraksi on suositeltava järjestelmäkameraa, jonka valotusarvoja voi muuttaa käsin. Pokkareillakin halojen valokuvat saa onnistumaan, mutta järjestelmäkameralla halokuvien vaikeat valaistusolot voi jo hallita. Halokuvien suuri ongelma on se, että aurinko tuppaa usein tulemaan kuvaan mukaan. Auringon lähellä taivas on monia kertoja kirkkaampi kuin yleisimpien halojen kohdalla. Tämä on vaikea tilanne mille tahansa valotusautomatiikalle. 

Halokuvat on syytä ottaa laajakulmaisilla 6-28 mm objektiiveilla (35mm kinofilmikamerassa). Poikkeuksen muodostavat pienet ellipsihalot, joita voi kuvata jopa 100-150 mm objektiiveilla. 

Kaikkein laajakulmaisimmat objektiivit eli yleensä kokoluokan 6-16 mm ovat yleensä ns. kalansilmäobjektiiveja, jotka vääristävät suoria viivoja, mutta ne kattavat laajan alueen taivasta ja ovat kuin tehty laajojen halonäytelmien kuvaamiseen. 6-8 mm objektiivit ovat jo sellaisia, että ne muodostavat pyöreän kuvan, jonka kuvakulma on 180°. Niillä kuvaan saa koko taivaan kerralla. Näiden laajakulmaisten objektiivien haittana on usein korkea hinta.

Kuvattaessa on syytä peittää aurinko jonkin esteen taakse, sillä muuten se aiheuttaa häiritseviä linssiheijastumia. Peittämisen voi toteuttaa esimerkiksi käden tai katulampun taakse. Näppärä halokuvaaja väsää itselleen ns. auringonpeittäjän, joka on teleskooppivarren päässä oleva pieni hitsauslasin palanen. Kun tämän hitsauslasin sommittelee auringon päälle, saa kuvaan näkyville myös auringon kiekon oikean läpimitan ja sijainnin, mikä auttaa suuresti, jos kuvasta pitää mitata haloja.